Suomessa harmitellaan usein keskustelukulttuurin puutetta, varsinkin taiteiden kohdalla. Olkia kohauttaen sopii todeta, että suomalaiset ovat arkaa ja ujoa kansaa. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen: Suomessa kuohuu valtava keskusteluhalukkuus, josta todistavat lukuisat taideblogit ja -podcastit sekä kaikkien lehtien kommenttipalstat.

Toisaalta on todettava, että sivistykseen panostetaan aina vaan vähemmän: taiteen perusopetuksen julkista tukea leikataan; lehtitoimistoissa ajetaan alas taidekritiikkiä; kirjallisuuden klassikoista tehdään hyvin harvoin kriittisiä laitoksia, varsinkin taskukirjoina… Hävitetään kaikki, joka muualla Euroopassa mahdollistaa yleisön osallistumisen taidekeskusteluun ja keskustelukulttuurin rehevöitymisen. Näiden työkalujen taustalla ei ole ylimielinen periaate, että oppimatonta yleisöä kuuluisi ’kouluttaa’ arvostamaan eliitin valikoimaa taidetta. Niiden periaatteena on pikemminkin, että kaikkeen taiteeseen on pystyttävä suhtautumaan kriittisesti, ja että siihen tarvittavien työkalujen on oltava kaikkien saatavilla. Niiden saatavuus ei vaikuta pelkästään taidekokemusten, vaan demokratian laatuun: siksi tietyt tahot pyrkivät nimenomaan vesittämään myös taideteoksiin kohdistettua kriittistä suhtautumista. Tämä onnistuu erinomaisesti esimerkiksi vetoamalla nostalgiaan ja jankuttamalla, että taiteen kuuluu tuottaa pelkästään tutulla tavalla ’kauniita’ asioita ja miellyttäviä tunteita.

Olen hyvin huolissani, kun näen monen taidealan toimijan lankeavan tähän logiikkaan. Esimerkiksi klassisen musiikin maailma on rakenteellisesti järjestetty vanhan musiikin ympärille, mutta tämän ei kuuluisi estää teosten kontekstualisoimista – sen sijaan ala turvautuu useimmiten naiiviin näkemykseen, jonka mukaan kauneus on ajatonta ja itsestään selvää. Suomalaisen musiikin kohdalla tilanne on niinkin äärimmäinen, että argumenttia käytetään tekosyynä olemaan mainitsemattakaan taideteosten, taiteilijoiden ja siten yhteisen historiammekin pimeimmistä puolista.

En lähde keskustelemaan kiistetystä tapauksesta Sibelius, vaan esimerkistä jonka pitäisi periaatteessa olla yksiselitteinen. Suomessa on aivan banaalia kuulla kuorokonserteissa, lauluresitaaleissa ja -kilpailuissa teoksia, jotka on sävelletty Eino Leinon jälkeen aikansa eniten sävelletyn kirjailijan, V.A. Koskenniemen runoihin. Asiaa ei sen kummemmin huomioida tai kommentoida. Koskenniemi oli kuitenkin muutakin kuin Toivo Kuulan ihailema runoilija. Hän oli taantumuksellinen ideologi, joka käytti valta-asemaansa kirjailijana ja professorina valkoisten vanhasuomalaisten ideoiden edistämiseksi, kannatti Lapuan liikettä, ihaili ja puolusti fasismia sekä esteettisistä että poliittisista syistä ja oli aktiivisesti mukana ’Euroopan kirjailijaliitossa’, jolla Goebbels pyrki legitimoimaan Kolmannen valtakunnan asemaa kulttuuritasolla. Monessa maassa tämä tekisi kriittisen keskustelun ohittamattomaksi. On kiinnostavaa pohtia, miksi ja miten siltä vältytään Suomessa.

Pohjimmiltaan syy on tietenkin hiljaisuuden sopimus, joka koskee sekä sisällissotaa että Suomen natsihistoriaa. Se, että emme halua emmekä osaa käsitellä tätä historiaa, että kaikki selitetään pois punakammonna, ja kaikki joka tästä torjunnasta juontuu, on valitettava itsestäänselvyys. Tapamme välttää keskustelua juuri Koskenniemen tapauksessa on kuitenkin itsessään tutkimisen arvoinen. Vastaan tulee esimerkiksi argumentti, että Koskenniemen runoihin sävelletyt teokset hyödyntävät hänen varhaistuotantoaan, jolla ei muka ole mitään tekemistä hänen myöhempien kannanottojensa kanssa. Tämä on kuitenkin vain kätevä tapa ohittaa kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin kuinka selkeät ”pienen sinimustan runoilijaprofessorin” (ilmaisu on Katri Valan vuonna 1933) kannanotot ovat olleet vuosien mittaan, aina Nuijamarssista suomalaisten SS-miesten marssiin. Toiseksi kuinka tarpeellista meidän on ymmärtää, miten ’länsimaiden perikadosta’ nostalgisesti kirjoittava estetiikosta saattoi kasvaa Hitler-ihailija. Modernin sivilisaation vastustukseksi Koskenniemen nuoruuden runot ylistävät pakanallista irrationalisuutta, vahvoja tunteita jotka ruokkivat yksilön ’mahtia’. Koskenniemi kuului samaan koulukuntaan kuin saksalainen Stefan George, joka samoina vuosina kehitti antiikkiin hullaantumisestaan profeetallisen näkemyksen salaisesta kauneuden perinteestä, jonka suojaaminen vaati isänmaallisen linjan. Yhtä lailla Koskenniemi vastusti nuorsuomalaista näkemystä historiallisista ja yhteiskunnallisista paineista lyriikan ’epähistoriallisuuden’ ja ’ajanulkopuolisuuden’ nimissä. Koskenniemen runouden lukeminen puhtaana kaikesta ideologiasta on huonoa lukutaitoa. Sen esittäminen musiikissa runojen ajattomaan kauneuteen vedoten puolestaan on kyseisen ideologian avointa jäljentämistä.

Kalteva pinta joka liukuu ’taidetta taiteen vuoksi’ -estetismistä ihanteeseen sivilisaation taantumuksellisesta pelastamisesta on monesti todistettu ilmiö. Toisen maailmansodan jälkeen runoilija Ingeborg Bachmann tutki Frankfurtin luennoissaan, kuinka ”puhtaasta taidetaivaasta barbaarisuuden palvomiseen on vain askel”, pohjautuen estetiikkorunoilijan, sittemmin Mussolini-kannattajan Ezra Poundin tapaukseen. Poundin kuin myös Koskenniemen olivat vakuuttaneet muun muassa 1930-luvun raivaustyöt, joilla Mussolini oli pyrkinyt tuomaan esille antiikin Rooman rauniot, jälleensyntyneen sivilisaation mallina ja talismaanina.

Meitä kaikkia on syytä askarruttaa, miten esteettiset käsityksemme ja nautintomme tarkoittavat. Eeva-Liisa Manner, joka arvosti Poundia suuresti runoilijana, purkaa tätä kysymystä jatkuvasti omassa tuotannossaan. ”Eikö Pound nähnyt (…) / että kauneus on mädäntynyt”, kirjoittaa Manner viimeisessä kokoelmassaan Kuolleet vedet. ”Kauneus sinänsä ei ole enää kaunis, / eikä ole koskaan ollut.” Manner kuten Bachmannkin kuuluvat sodanjälkeisiin runoilijoihin, jotka ovat etsineet suhtautumista kauneuteen joka ei ole ’ajatonta’ ja ’epähistoriallista’, vaan sekä subjektiivista että humanistista, herkkää ja haurasta – sivistynyttä. On ironista, että Manneriakin luetaan nykyään useimmiten niin kuin Koskenniemeä: kauniiden ja ajattomien runoilujen kirjoittajana. Muun muassa kriittisen laitoksen puutteessa.

Taideteosten ’ajanulkopuolinen’ käsitys tekee kulttuurikeskustelun mahdottomaksi, koska se ohittaa keskustelun johon teokset ovat aikoinaan kuuluneet. Koskenniemen tapauksessa kyseessä on kamppailu kulttuuriarvoista, jota hän kävi Eino Leinoa vastaan – ”toisella puolen vanhoillisuuden pohjalle rakentuva patriotismi, toisella laajakatseinen humaanisuus”, tiivistää L. Onerva. Leino itse kirjoitti Päivälehden manifestissaan 1907 ”ohjelmasuomalaisuutta, rumpuja, huiluja, symbaaleja, torven toitotusta” vastaan. Koska se tekee meistä pienempiä, rajallisimpia ihmisiä ja kansalaisia. Leinon ehdottama”toinen syvempi virta” ei sulkenut pois Suomen kasvua kulttuurina, päin vastoin: ”sivistys kohottaessaan kansallishenkeä sitä myöskin samalla laajentaa ja syventää.”

Elämme valitettavasti aikaa, jona näiden näkemysten vastakkainasettelu ei kuulu pelkästään kirjallisuuden historiaan. ’Toinen syvempi virta’ vaatii taiteentekijöiltä ja -rakastajilta jokapäiväisen kannanoton kriittisen ajattelun ja keskustelun puolesta. Kyseessä on hankalampi, ajottain kivulloinenkin suhtautuminen kulttuuriin; omien taipumustemme, ihanteidemme ja ihastuksiemme jatkuva kyseenalaistaminen, jonka taide mahdollistaa silloin, kun sitä ei fossilisoida fetisismillä. Avainroolissa on laadukkaan keskustelukulttuurin välittäminen uusille sukupolville. ”Lapseni syntymättömäin maassa, / häpeän maailmaa, johon tuon teidät”, tuskaili Katri Vala vuonna 1934. Samalla häntä vallitsi kuitenkin luottamus muutoksen mahdollisuuteen, joka oli pessimististen sinimustien runoilijaprofessorien ulottumattomissa:

”Maan multa, siemenet,

syntyvät lapset

ovat elämän ihana kapinalaulu.”

Olisiko meidän 1900-luvun lasten aika lunastaa meihin kohdistetut odotukset?


Aleksi Barrière on ohjaaja ja kirjailija, joka tunnetaan erityisesti työstään nykymusiikkiteatterin ja -oopperan parissa. Musiikkiteatterikollektiivi La Chambre aux échos’n luotsaajana ja taideyhdistys Kimaira ry:n taiteellisena johtajana hän toimii monipuolisesti poikkitaiteellisuuden ja kulttuurienvälisyyden edistämisen edestä. Hän on myös kääntänyt kaksi Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaa ranskaksi.