Runoilija Sirkka Turkka ilmestyi työhuoneeseeni kesällä 2022. Hänellä oli mukanaan kellastuneita, pölyisiä ja homeisia papereita. Hänen piti pysähtyä vain hetkeksi ja jatkaa matkaansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan.

En ollut koskaan tavannut runoilijaa tämän eläessä, mutta hänen runojaan olin aina rakastanut. Kun hän kuoli syksyllä 2021, aloin lukea uudelleen hänen runojaan. Mietin millaisen elämän Sirkka Turkka eli. Siksi työhuoneeni oli täynnä hänen jälkeensä jättämiä papereita, jotka olin saanut runoilijan sukulaiselta. Voisin tutkia niitä tovin ja veisin ne sitten arkistoon.

Selailtuani muistiinpanoja, kirjeitä, kortteja ja yhtä päiväkirjaa, halusin viedä ne heti SKS:ään. Home ja pöly saivat minut aivastamaan, paperikasat näyttivät sekavilta. En saisi niistä mitään tolkkua.

Ilmeni, että SKS oli remontissa, eikä se ottanut vastaan mitään papereita puoleen vuoteen. Meidät oli pakotettu yhteen. Kuollut runoilija ja minä.

Mitä nämäkin muistiinpanot tarkoittavat? Mihin ne liittyvät? Voisitko antaa joitakin vihjeitä, tiuskin Sirkalle. Hän vaikeni ja oli täysin hahmoton. Välillä vaivuin nostalgiaan. Löysin osoitekirjan täynnä suomalaisten eturivin kirjailijoiden yhteystietoja, heistäkin suurin osa vainajia. Kaikkea kiinnostavaa tuli vastaan, mutta punainen lanka oli kateissa.

Kunnes eräänä aamuna Sirkka istui työhuoneeni nojatuolissa ja sanoi, että morjens!

Yhteiselomme alkoi sujua, sain Sirkusta selville kaikenlaista, salaisuuksiakin. Tajusin, että tiesin hänestä enemmän kuin yksikään ihminen maailmassa, sillä Sirkan läheiset olivat kuolleet. Tunsin jääkylmää yksinäisyyttä, viiltävää ahdistusta. Lamaannuin. Oliko mitään järkeä tonkia tuntemattoman ihmisen jäämistöä?

Sirkka tuli apuun. Hän johdatti minut erään runonsa äärelle. Runossa ihminen hajoaa tuhanneksi huudoksi avaruuteen ja miettii, mikä hänen tarkoituksensa oli, kun hän joutui niin kauaksi, ympärillä vain tyhjyys, ei ainutta valoa, ei edes hippusta.

Yksinäiseen avaruuteen singottu ihminen alkaa toivoa, että Laika-koira olisi vielä hengissä ja ohittaisi hänet kerran sadassa tai tuhannessa vuodessa ja nostaisi valkoisen tassunsa tervehdykseksi. Se antaisi hänelle voimaa odottaa taas sata tai tuhat vuotta. Tajusin, että minulle Laika-koiran tassu oli runoilija Sirkka.

Homeisista papereista syntyisi sittenkin kirja. Kun reilun vuoden kuluttua lähetin käsikirjoituksen kustantamoon, soitin SKS:ään, että voisitteko tulla mitä pikimmin hakemaan runoilijan paperit huostaanne. Työhuoneeni tyhjeni, tuntui avaralta, helpotti. Vihdoinkin.

Seuraavana aamuna avasin työhuoneeni oven. Sirkka istui edelleen huoneessani. Ajattelitko kauankin vielä viipyä täällä, kyselin. Hän ei vastannut. Viikon päästä sanoin lempeän käskevästi, että nyt sinun täytyy mennä. Häivy!

Sirkka lähti, eikä hän katsonut taakseen. Hetken tunsin haikeutta.
‍

Sirkka Turkka ja hänen runoutensa ovat osa myös tämän kesän Konneveden Naisten viikkoa. Tule kuulemaan lisää – maanantaina 20.7. klo 12.00 Konnevesisalissa kokoontuu Runokahvila, jossa Ulla Janhonen, runoilija Eira Stenberg ja runoilija Anne Hänninen keskustelevat sanataiteesta ja sen tekijöistä. Vapaa pääsy, tervetuloa mukaan!